Se ottaa ja antaa.

Tuossa illalla istuin bussissa ja matkustaessani kaupungin toiselle puolelle minuun iski joulufiilis! Siis minuun, joka yleensä inhoan kaikkea sitä joulun ajan hössötystä ja etenkin sitä ylikaupallisuutta. Tänään kuitenkin katsellessani öisen Reykjavikin katuja kaikkine jouluvaloineen ja taustalla soivine joululauluineen se fiilis iski. Koko kaupunki kylpi jouluvaloissa. Se oli kuin kaunis valojen meri. Ne jotka minut paremmin tuntevat, tietävät kuinka paljon rakastan vain katsella öisiä kaupunginvaloja. Ne saivat nyt ihan uuden merkityksen. En edes osannut kuvitella kuinka kaunis maisema voi olla, kun koko kaupunki on täynnä jouluvaloja. Se sai minussa myös aikaan omanlaisen haikeuden.

Helmikuussa mietittiin lentokentällä, että mihinköhän sitä ollaan matkalla. 

Olen asunut Islannissa nyt lähes kymmenen kuukautta. Moni voisi tähän sanoa, että "sehän on lyhyt aika!". Itse ajattelin vielä helmikuussa samoin, mutta ajan kuluessa olen ymmärtänyt kuinka paljon asioita mahtuu kymmeneen kuukauteen.

Maailmalle lähtiessä jouduin tekemään suuren työn mahdollistaakseni sen. Myin auton, annoin asuntoni pois, myin suurimman osan kalusteistani, etsin kissalleni hoitopaikan, lopuille tavaroille säilytyspaikan ja suurimpana asiana tein ison työn oman itseni kanssa. Ei ole helppoa lähteä yksin maailmalle ja jättää perhe sekä ystävät kotimaahan.

Ensimmäisiä Islannissa otettuja kuvia. Ja aivan kotikulmilta. 

Suurimpana kulttuurishokkina minulle tänne tullessa iski suurperheeseen muuttaminen. Eläminen muiden ihmisten kanssa samassa asunnossa 9 vuoden omillaan asumisen jälkeen. Onneksi kuitenkin minulla kävi tuuri isäntäperheen kanssa! Asioista puhutaan ja muutoksia tehdään tarvittaessa.

Täällä oleminen on opettanut minulle paljon asioita. Kielitaitoni on kehittynyt huimasti, olen oppinut luottamaan itseeni ja myös arvostamaan itseäni. Olen oppinut käsittelemään vahvoja tunteita kuten koti-ikävää. Ikävästäkään huolimatta en vaihtaisi päivääkään pois.

Rakas veljenpoika <3

Suurimpana asiana minua harmittaa, että en pääse olemaan läsnä veljenpoikani ja pikkusiskoni päivittäisessä elämässä. Aikuisten kanssa on helppo pitää yhteyttä, mutta kun kyseessä on 1 ja 11 vuotiaat, niin tilanne onkin hiukan eri. Minulta jää kokematta paljon asioita joiden tapahtuessa tahtoisin olla läsnä.

Jos tähän saakka on tullut ilmi asioita mitkä harmittaa tai mistä olen joutunut luopumaan, mitä iloa tästä sitten on ollut?
Olen saanut roppakaupalla uusia ystäviä. Olen päässyt näkemään ja kokemaan asioita mitä suurin osa tämänkään tekstin lukijoista ei ikinä tule kokemaan.
Olen matkustanut saaren toiselle puolelle elämäni siisteimmille festareille ihan vain Amorphiksen keikan takia. Olen saanut olla pohjois-Islannissa ja viettää mittaamattoman arvokasta aikaa yhdessä ihmisten kanssa joista osan olen tuntenut jo vuodesta 2009. Olen nähnyt jäätikön, vesiputouksia, tulivuoria ja muuten vain lumoavan kauniita maisemia.
Suurimpana asiana kuitenkin pidän sitä, että toteutin yhden suurimmista haaveistani. Muutin ulkomaille, pärjäsin siellä ihan itse ja elin kerrankin ihan vain itselleni. Vain ja ainoastaan siitä syystä minun elämääni on löytynyt uusia ihmisiä joiden toivon pysyvän siinä vielä pitkään!

Tuntuu hurjalta, että minun pestini täällä loppuu reilun kahden kuukauden kuluttua. Pitäisi muuttaa takaisin suomeen. Olen jo pidemmän aikaa miettinyt sitäkin mahdollisuutta, että jäisin Islantiin töihin. Ahdistaa jo valmiiksi ajatus suomeen ja siihen samaan oravanpyörään palaamisesta. Työtilanne kun Suomessa ei ole mikään kehuttava ja vakiduuni on lähes mahdottomussa toisin kuin se täällä on. Onneksi on vielä se reilu kaksi kuukautta aikaa tuumailla asioita. Ja loppupeleissä, kotiin voi aina palata jos maailma potkii liikaa!

Yksi lempikuvistani koko Islannissa olo ajalta! Eistnaflug 2016 ja ystäviä.